Ensilumille jotain "herkullista" : Shay & Blue London Salt Caramel. Mielikuva tulee kieltämättä voisesta, suolaisesta popcornista, lämmin ja myös makea, mutta ei liikaa. Tämän nuuskuttelulla voi kuitata jälkiruoan, ilman kaloreita!

L'Eau d'Ambrea, tämä on roikkunut hankintalistalla yli kymmenen vuotta. Omistin entuudestaan 15 ml:n pullon, mutta koska en koskaan raaskinut käyttää sitä, hankin vanhanmallisen ison putelin alehintaan, ja kylläpä tämä nyt maittaa! Erityisesti tykkään tämän sikarilaatikkovibasta. Tämän parissa saattaa vierähtää useampikin päivä.

_________________
Crouching tiger, hidden flacon

Phaedonin Tabac Rougea.
Vähemmän vaniljaa ja enemmän(!) hunajaa kuin Tobacco Vanillessa, mutta ihan yhtä ällistyttävällä kestolla.
Jos noista kahdesta pitäisi valita, niin tämä. (Onneksi ei pidä, koska Francois Delin Sweet Tobacco on kaikessa neilikkaisuudessaan paras kolmesta.)

Tabac Rougen jälkeen Tabac Blondia (joten huomenna varmaan pelkkää Tabacia).

Tänään blodikessu starttasi chypremäisesti ja tuoksuu kahden tunnin merkkiäänen kohdalla toden totta jonkinmoiselta tupakka-abstraktiolta.
Koen, että tämä on suurina annoksina makeampi, vaikka raaka-aineiden suhteelliset osuudet toki ovat pisarassa samat kuin meressä. Ujo pieni pirskaus on lähempänä dermatologien peukuttamaa apteekkimerkin nestesaippuaa, kun taas lusikallisessa ambra alkaa hallita.

Eiliseen lisäisin, että T-paita tuoksui vielä illalla niin jumalaiselta, että Tabac Rouge taitaa sittenkin olla kokonaisuutena arvioiden TV-TR-ST kolmikon kingi. Delin hinta-laatu-suhteeseen sille toki jää kurottavaa.

Ensilumien haihduttua tihkusateeseen ja lämpöasteisiin tuoksuksi valikoitui tänään Eau D'Italian Paestum Rose. Ei paras ruusututtavuus, jonkinlainen tunkkaisuus häiritsee etenkin alkutuoksussa eikä täysin häviä myöhemminkään, mutta toisaalta sopii sellaisenaan aika hyvin tällaiseen märkään harmaaseen syyspäivään.

Laitoinpa kuitenkin Delin - jonka nimi on enne (lue tuonnemmas) - Sweet Tobaccoa.

"Tobacco" ja "tabac" löytyy sen verran monen tällä vuosikymmenellä lanseeratun tuotteen nimestä, että ei varmaan ole liioittelua puhua trendistä. Samoin ovat muotitalojen myyntitykit viime vuosina arponeet tupakkanuotin lukemattomiin pyramideihin, koska se nyt vain kuulostaa ihanan nicheltä.
Historia antaa vapaat kädet, koska esimerkiksi genren klassikot Tabac Blond ja Habanita eivät ainakaan minun ymmärrykseni mukaan ole raaka-ainetasolla sisältäneet tupakkaa.

Lajityypin viime aikojen kulmakivi Tobacco Vanillekin on minun nenääni hunajaa, vaniljaa ja kuivahedelmiä, joista on taiten suitsittu enin äklöys pois jollain, joka voisi olla kuminamainen ja snadisti karvas tupakka. Vitsi on siinä, että hallitsevista nuoteistaan huolimatta TV ei ole ahmimiskutsu-gourmandi.

Francois Delin Sweet Tobacco sen sijaan on pullataikinamainen ja syötävä.

Caswell-Masseyn Sandalwoodia.

Pakko onnitella firman markkinointia hienostuneen harhaanjohtavasta finessistä, joka on varmaan rikkeenä vähäinen, mutta kuin oopiumia kaikille speksaaja-nörteille.
Kas kun tuoteselosteessa lukee vain alkoholi ja "Sandalwood perfume oil" tjsp. Firman kotisivujen FAQ-osiossa kuitenkin avautuvat, että öljy on kompositio, joka sisältää paljon muutakin
...ja sen kyllä huomaa. Oma molekyyli-namedroppailuni kulkee aina Googlen kautta (lunta persvakoon sille, joka asemassani muuta uskottelee), mutta alun välitön assosioituminen ylikypsään banaaniin ja vanhaan huonekalulakkaan saa olettamaan, että isoamyyliasetaattia ei ole varsinaisesti säästelty. (Tämän voi ymmärtääkseni testata asettumalla mehiläispesän lähelle.) Häntäpäästä löytyy sitten myskiä, jonka kotitalouden kymmenvuotias silkkaakaan johdattelematta nimesi pyykinpesuaineeksi.

Kokonaisuus tasapainoilee parranajotuotteen ja huonesprayn kannaksella, eikä silti ole edes huono!

L'Orientalisten Santalia.

Hippiartisaani-tyyppinen one note samba jo edesmenneeltä talolta. Parempi kuin vastaavat, joita olen koettanut.
By Kilianin Sacred Wood taitaa olla aika onnistunut yrityksessään rekonstruoida "aito" santeli, koska näissä kahdessa on paljon samaa. Kummankin alku on happamalla tavalla mahlainen - ei lainkaan makea, vaan muistuttaa vähän suolakurkkua. By Kilian on aika stydiä tinktuuraa ja hönkii visiiriin koko ajan siinä, missä L'Orientaliste katoaa välillä kokonaan - vain sukeltaakseen hetken perästä taas esiin.

Ehkä tämä on lopulta enemmän oppimateriaali kuin hajuvesi, mutta tuhannen google-tunnin ja kymmenen virheoston jälkeen tämmöinen tuntuu aika perkeleen nastalta!

Carla Fraccin Giselle. Makea, kukkainen, hunajainen fiilis. Erittäin miellyttävä, "helppo" tuoksu josta on vauhdilla tulossa yksi "päivään-kuin-päivään" -suosikeistani.

Micheal Jordan: Legend
Loistohalpis ja askarruttavimpia historia-arvoituksia. Kukin keksiköön haluamansa selityksen sille, miksi tämä on niin samanlainen kuin Rochas Man tai New Haarlem ja samaan aikaan kolmikon vanhin.
Itse en halua uskoa, että Maurice Roucel olisi plagioinut jonkun toisen teosta yhtäkään - saati kahta - kertaa.

Viime viikolla jämähdin Poivre Piquantiin, jonka hunajamaitoinen lempeä pippurisuus osui suoraan hermoon. Viikonloppu meni L'Heure Bleuen tyynnyttävässä syleilyssä, työviikko alkaa Bois d'Irisillä.

_________________
Crouching tiger, hidden flacon

Art of Shavingin Sandalwood EdT:tä.
Tämän ihoevoluutio tavallaan simuloi tyypillistä tapaani kiinnostua asioista:
Alkaa yhdentekevänä, päättyy pakkomielteenomaiseen. Synteettinen? Ilman muuta. Kelpo santeli? Toden totta!

Uusin rakkauteni, Miller Harrisin Fumee, perhetestissä.
Ambrat eivät ole alaani, eikä elo suitsukkeiden kanssa aina suju, mutta tämä tyhjentää pajatson.
Realistinen korienteri kiilaa näiden väliin kuin kauan rukoiltu pitkula Tetriksessä. BOOM!

Ja perhetestikin on läpäisty, mikäli kukaan ei iltaan mennessä sano mitään. Toistaiseksi kaikki hyvin.

Tänään Chanelin Coco parfyymivahvuus. Todella elegantti talvipäivään sopiva.

Suihkautin aamulla ranteille mausteista Baume du Dogea Eau D`Italielta. Tuoksuu kohtuullisen selkeänä vielä nyt illallakin joten kestää, kestää.